Kyläkouluista

Valtuustopuheeni 29.1.2020

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut

Porvooseen on saatu aikaan kylärakenneohjelma vuonna 2014 valtuuston päätöksellä.

Sitä rakennettiin osallistavin menetelmin, pitkien keskustelujen ja harkinnan tuloksena.

86 rekisteriin merkitystä kylästä päädyttiin kuuden palvelukylän kehittämiseen, ja ajatukseen, että palvelukyliä ympäröivä maaseutu ja elinvoimainen saaristo kehittyvät rauhallisesti

Tuolloin todettiin, että parhaiten kuntalaisia palvellaan keskittämällä asutusta ja palveluita muutamaan kyläkeskukseen.

Voimavarat eivät riitä eikä ehkä kestävän maankäytön ja kaupunkisuunnittelun takia olekaan järkevää asuttaa jokaista hehtaaria, niemeä ja notkoa, Porvoon alueelta.

Ohjelma ei suinkaan ole vanhentunut, vaikka tätäkin on väitetty. Kaupunkisuunnittelu ei ole kvartaalitaloutta, ei vuoden tai kahdenkaan, ei edes kuuden vuoden aikajänteellä.

Kylärakenneohjelma on vuosikymmenten ohjelma.

Palvelukyliin ei aikoinaan annettu palvelutakuuta. Mielestäni Ilola on sellainen elävä kylä, että se tarvitsee koulunsa, jolla on kyläläisille suuri merkitys.

Siksi kannatan Kokoomuksen tekemää, vihreiden tukevaa esitystä kahden koulun mallista. ja tätä tukee myös selkeä enemmistä sosialidemokraattien valtuustoryhmästä.

Entisajan elämää - konkarit korona- karenssissa

Kevät ja kesäkin 2020 tullaan muistamaan koronasta, covit19- viruksesta, joka aiheutti pandemian. Sen tuhoa ei tätä kirjoittaessani tiedetä. Edellinen yhtä laaja epidemia Suomessa lienee ollut 1957-58 riehunut "Aasialainen", lähes yhtä paha tästä kymmenisen vuotta eteenpäin riehunut hongkongilaisena tunnettu epidemia ja seuraavalla vuosikymmenellä "Moskovalainen". Kuulemma asuinkylässämme "Aasialaisen" saivat kaikki muut paitsi yksi kylän koirista ja minä, vastasyntynyt vauva.

Tiedonvälitys ei ole ollut minkään aiemman epidemian tai pandemian aikana yhtä nopeaa ja ajantasaista kuin nyt. Toki disinformaatio leviää yhtä nopeasti kuin oikea, ja ollaan havaittu moninaisia salaliittoteorioita korona synnystä.

Maamme hallitus on tehnyt paljon toimia pandemian torjumiseksi ja rajoittamiseksi. Monelle kokoontumiskiellot ja suositukset tapaamisten välttämisestä ovat muodostuneet vaikeiksi: yksinäisyys, pelot, epävarmuus tulevasta ovat osa arkea.

Hämmästyttävän moni ikäihmisistä on kuitenkin ottanut rajoitukset tyynesti vastaan. Ehkäpä tyynellä asenteella on syynsä tai vaikuttimensa. Olen pohtinut oman äitini elämää - sota-ajan lapsen selviytymistarinaa.  Pienenä koululaisena aikoinaan sodasta kuultuani -kotona siitä ei puhuttu- ajattelin, että sodasta on pitkä aika. Kokonaista 12 vuotta ennen syntymääni oli tuo tragedian aika päättynyt. Aika siis oli todella lyhyt, mutta mittakaavan ymmärsin vasta aikuisiässä.

Vasta viime vuosina olen kiinnostunut kyselemään Rovaniemellä lapsuutensa ja nuoruutensa eläneen äitini tarinaa. Kolme kerta muutto kotoa sodan jaloista evakkoon: kahdesti maaseudulle pohjoisessa ja Lapin sodan aikana evakkoon Helsinkiin Suomenlinnaan sukulaisten luo. Aikamoisia muutoksia elämän arjessa. Varmasti evakkomatkat, Ounasjoen sillan ylitykset lujaa juosten pommikoneiden näkymättömiin, kiellot kokoontua uimarannoille tai muille julkisille paikoille ja pikaiset pelastautumiset pommisuojiin ovat mielen pohjukoissa.

Yhdistinkin aikoinaan mielessäni evakot Lapin sotaa pakoon lähteneisiin. Vasta aikuisiällä ymmärsin muiden tarkoittavan evakoilla yleensä Karjalan evakoita ja Neuvostoliiton nykyiseltä alueelta pois muuttamaan joutuneita. Mummoni talo Rovaniemellä säilyi saksalaisten poistuttua. Siltikin on ollut ankeaa palata poltettuun kaupunkiin, odottaa koulun valmistumista ja sillan uudelleen rakentamista.

Ehkäpä tällaisia kokeneilla ihmisillä on parempi kyky selviytyä korona- karensseista ja rajoitteista kuin vain hyviä aikoja eläneillä.  Mittakaava on nuoremmilla toinen kuin sodista selviäjien sukupolvella on ollut.