Entisajan elämää - konkarit korona- karenssissa

Kevät ja kesäkin 2020 tullaan muistamaan koronasta, covit19- viruksesta, joka aiheutti pandemian. Sen tuhoa ei tätä kirjoittaessani tiedetä. Edellinen yhtä laaja epidemia Suomessa lienee ollut 1957-58 riehunut "Aasialainen", lähes yhtä paha tästä kymmenisen vuotta eteenpäin riehunut hongkongilaisena tunnettu epidemia ja seuraavalla vuosikymmenellä "Moskovalainen". Kuulemma asuinkylässämme "Aasialaisen" saivat kaikki muut paitsi yksi kylän koirista ja minä, vastasyntynyt vauva.

Tiedonvälitys ei ole ollut minkään aiemman epidemian tai pandemian aikana yhtä nopeaa ja ajantasaista kuin nyt. Toki disinformaatio leviää yhtä nopeasti kuin oikea, ja ollaan havaittu moninaisia salaliittoteorioita korona synnystä.

Maamme hallitus on tehnyt paljon toimia pandemian torjumiseksi ja rajoittamiseksi. Monelle kokoontumiskiellot ja suositukset tapaamisten välttämisestä ovat muodostuneet vaikeiksi: yksinäisyys, pelot, epävarmuus tulevasta ovat osa arkea.

Hämmästyttävän moni ikäihmisistä on kuitenkin ottanut rajoitukset tyynesti vastaan. Ehkäpä tyynellä asenteella on syynsä tai vaikuttimensa. Olen pohtinut oman äitini elämää - sota-ajan lapsen selviytymistarinaa.  Pienenä koululaisena aikoinaan sodasta kuultuani -kotona siitä ei puhuttu- ajattelin, että sodasta on pitkä aika. Kokonaista 12 vuotta ennen syntymääni oli tuo tragedian aika päättynyt. Aika siis oli todella lyhyt, mutta mittakaavan ymmärsin vasta aikuisiässä.

Vasta viime vuosina olen kiinnostunut kyselemään Rovaniemellä lapsuutensa ja nuoruutensa eläneen äitini tarinaa. Kolme kerta muutto kotoa sodan jaloista evakkoon: kahdesti maaseudulle pohjoisessa ja Lapin sodan aikana evakkoon Helsinkiin Suomenlinnaan sukulaisten luo. Aikamoisia muutoksia elämän arjessa. Varmasti evakkomatkat, Ounasjoen sillan ylitykset lujaa juosten pommikoneiden näkymättömiin, kiellot kokoontua uimarannoille tai muille julkisille paikoille ja pikaiset pelastautumiset pommisuojiin ovat mielen pohjukoissa.

Yhdistinkin aikoinaan mielessäni evakot Lapin sotaa pakoon lähteneisiin. Vasta aikuisiällä ymmärsin muiden tarkoittavan evakoilla yleensä Karjalan evakoita ja Neuvostoliiton nykyiseltä alueelta pois muuttamaan joutuneita. Mummoni talo Rovaniemellä säilyi saksalaisten poistuttua. Siltikin on ollut ankeaa palata poltettuun kaupunkiin, odottaa koulun valmistumista ja sillan uudelleen rakentamista.

Ehkäpä tällaisia kokeneilla ihmisillä on parempi kyky selviytyä korona- karensseista ja rajoitteista kuin vain hyviä aikoja eläneillä.  Mittakaava on nuoremmilla toinen kuin sodista selviäjien sukupolvella on ollut.

Metsiemme monet merkitykset

(Julkaistu SLL:n Uudenmaan piirin blogi-sivulla 11.5.2020)

Elämme erityistä ajanjaksoa koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi. Ihmisten liikkumista ja kokoontumista on rajoitettu, koululaiset enimmäkseen etäopetuksessa, moni etätöissä kotona. Ravintolat kiinni ja vanhempi ikäpolvi suositellussa karanteenissa.

Moni suuntaa luontoon: poluille, metsään, soille. Vapaa-aikaa onkin yllättävän paljon, kun kokoukset ja matkustaminen vapauttivat meidät koteihin ja lähipiiriin. Näin kaupunkilaistuneen silmin vanhan ajan harrastuksiakin on pulpahtanut esiin: majan rakennusta. Toisaalta ilahtuen käden taitojen käytöstä, seikkailun mausta, innosta olla luonnon helmassa, toisaalta kiukustuen luvattomasta puiden kaadosta ja naulojen hakkaamisesta elävään puuhun, kävin tutustumassa nuorten poikien rakentamaan majaan.

Maja metsässä. Kuva: Mirja Suhonen

Vaikka ärsyynnyin luvattomista  puuhista, jäi päällimmäiseksi toive: kunpa olisi paikkoja, missä voi rakentaa majoja, kiipeillä puissa, kasvattaa omaa reviiriä luonnon helmassa, sen ääniin, tuoksuihin, tuuliin tutustuen. Ja ettei tätä majaa purettaisi.

Ruskis, Stensböle, Porvoo

Olen kasvanut ympäristössä, missä metsä oli leikkipaikka pienille, isompana paikka esimerkiksi harjoitella nuotion sytyttämisen taitoja (muistattehan kuitenkin, että tulen voi sytyttää vain maanomistajan luvalla tai nuotiopaikoilla!). Nytkin istuisin tuntikausianuotiotuleen tuijottaen, mieluiten hämärässä tai pimeässä, metsän hiljaisuutta kuunnellen

Tulee mieleen Väinö Linnan klassinen ”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”. Voimamme kasvualusta on suo, metsät, vaarat, tunturit. Kaipuusta luontoon kertoo karanteeniajan luonnossa liikkujien yhä kasvavat määrät.

Metsät ovat meille tärkeä arvo. Luonnon monimuotoisuutta pitää vaalia. Ei riitä, että ostamme ötökkähotellin takapihalle, vaan elämä kaikkinensa tarvitsee metsää, jossa tuhannet ötökät, kasvit, sienet saavat elää, että elinympäristö ei köyhdy eivätkä lajit kuole sukupuutteen.

Porvoossa on edistytty jonkin verran luonnonsuojelun edistämisessä. Kaupungin strategian mittaristoon hyväksyttiin tavoite: suojellun pinta-alan osuus kaupungin omistaman metsäalueen pinta-alasta on vähintään 17 % vuoteen 2030 mennessä. Suojeltua metsää on nyt kaupungin metsistä noin 5,3 %. Suojellun pinta-alan määrä lähes kolminkertaistuu, jos valtuustoaloite Porvoonkorven suojelusta toteutuu. Kokonaisuutena ei suuri asia, mutta pikkuhiljaa uskon asenteiden muuttuvan.

Mirja Suhonen

Metsäluonnon arvon huomaa nyt

Elämme aikaa, joka jää varmasti mieliimme vuosikausiksi. Liikkumista on rajoitettu, harrastus- ja liikuntapaikkoja suljettu, kansalaisopistot ja monet muut opinahjot sulkivat ovensa maaliskuussa korona- viruksen leviämisen estämiseksi. Nyt eletään vuotta 2020. Yhtä raju pandemia lienee ollut vuosien 1957 - 1958 aikana läpi Suomen levinnyt espanjalainen.

Luontoväki Porvoossa on tehnyt kartoitusta kaupungin omistamista, mahdollisesti suojeltavista metsäalueista. Moni käyttää alueista nimitystä Porvoonkorpi, vaikka juuri sen nimistä aluetta ei Porvoossa ole. Kuvaava nimi kuitenkin on. Itsekin olet ollut keskusteluissa mukana paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen hallituslaisena, mutta minua paremmat metsäasiantuntijat ovat tehneet kenttätyön, sen arvokkaan osan suojelualoitteista.

Alue sisältää sisältää Karhukorven, Veckjärven ja Hasselholmenin metsäalueet, jota ovat suojelematta suurelta osin. Ne muodostavat tärkeän metsäkäytävän kahden jo olemassa olevan laajan suojelualuekokonaisuuden — Stensbölen–Stormossenin sekä Tungträsketin–Hasselholmenin — väliin. Porvoonkorven alueeseen kuuluvat lisäksi Porvoon omistamat laajahkot metsäalueet Epoossa ja Virvikissä.

Virkamiehiltämme saamieni tietojen mukaan Porvoon alueen metsistä on suojeltu vain noin 0,5 prosenttia. Todella vähän, kun vertaa kansainvälisiin tavoitteisiin, mihin Suomi on sitoutunut allekirjoittaessaan YK:n biodiversiteettisopimuksen. Kaupungin omistamista metsistä on sentään suojeltu viitisen prosenttia, vähän sekin toki.

Tavoitteena on suojella vähintään 17 € kaupungin metsä-alueista. Jos Porvoonkorpi suojeltaisiin, oltaisiin lähellä vähimmäistavoitetta. Tavoite on kirjattu osaksi Porvoon kaupungin strategiaa, eli odotettavissa ovat seuraavaksi käytännön teot.
Metsät ovat meille äärettömän tärkeitä, samoin luonto kokonaisuudessaan. Toivottavasti korona- epidemian tai pandemian taittumisen jälkeen muistamme tämän, ymmärrämme metsien tärkeyden, monimuotoisuuden suojelun ja että metsä on terveyden lähde. 

Nyt korona- aikana metsien tärkeys on tullut esiin aivan uudella tavalla. Lähialueiden retkipaikat, luontopolut, metsäalueita halkovat ja risteilevät kulkutiet ovat saaneet uusia kulkijoita, metsästä nauttijoita, kunnon ja mielen terveyden ja oman ilon vuoksi liikkuvia ihmisiä. Hyvä näin. Toivottavasti kokemukset ovat myönteisiä, ja päättäjien pöydissäkin pannaan merkille lisääntynyt metsien virkistyskäyttö.  

Ei uusia laman lapsia

Kirjoitin nettisivuilleni Porvoon talousahdingosta 4.3.2009. Tuolloin iloitsin siitä, että säästötoimet eivät kohdistuneet omaishoitajien palkkioihin, tai ainakin sitä yritettiin estää. Edesmennyt Christer Björkstrand, sosiaali- ja terveyslautakunnan pj tuohon aikaan, vastusti näitä leikkauksia. Hän arvioi kustannusten tulevan todellisuudessa paljon korkeammiksi, jos omaishoitajien tuet lakkautetaan. En tarkalleen muista, miten tuolloin lopultakin kävi. Muistelen kuitenkin, että leikkauksia tehtiin.

Vuoden 2008 syksyllä finanssikriisi aiheutti syvän laman, mikä nosti työttömyysastetta, lomautusten määriä ja vaikutti hyvinvointivaltiomme mahdollisuuksiaan toteuttaa niitä hyvinvointipalveluita, mitä saatiin uudelleen rakennettua 1990 alun laman jälkeen, joskaan ei läheskään samalle tasolle.

Laman lapset

Taloudellisesti vaikein muistamani aika oli 1990- luvun alkuvuodet. Tuolloin leikattiin perheiltä, lapsilta, peruspalveluista. Karsittiin päivähoidon palveluja, äitiys- ja lasten neuvoloista ja kouluterveydenhuollosta.  Moni pärjäsi hyvin tuolloinkin, mutta osa ei. Ja se osa, mikä ei pärjännyt, kärsii leikkauksista ja epävarmuudesta mahdollisesi lopun ikänsä.

Vuonna 1987 syntynyttä ikäluokka on tutkittu pitkittäistutkimuksena vuoteen 2012 saakka (2016. THL ja Nuorisotutkimusseura). Tulokset ovat ankeaa luettavaa. Vuonna 1987 Suomeen syntyi ikäluokka, jota koetteli kaksi lamaa matkalla aikuisuuteen. Tutkimus kertoo, kuinka eriarvoiset mahdollisuudet ikäluokan nuorilla oli voittaa vaikeudet.

Tutkimuksen mukaan kahtiajakautuneesta ikäluokasta huolestuttavan suuri osa on kohdannut vaikeuksia: mielenterveydenhäiriöitä, toimeentulotuen asiakkuutta, lähes kolmasosa ikäluokasta sai joko psykiatrisen diagnoosin tai oli ostanut psyykenlääkkeitä.

Taloudellista epävarmuutta on pidetty yhtenä syynä laman jälkiseurauksiin. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, oltaisiinko voitu tehdä jotain toisin. Olisiko esimerkiksi lapsiperheiden palveluita pitänyt pitää yllä, tuoda apua koteihin, ehkäistä vanhempien uupumusta sillä tavoin. Minusta olisi.

Varhaislapsuuden merkitys - pidetään heistä huolta

Varhaislapsuus on ihmisen kehittymisen kannalta merkityksellisintä aikaa. On varmistettava kaikin tavoin, että vanhemmat jaksavat epävarmuuden ja talousvaikeuksien keskellä, ja kun vanhemmat jaksavat, jaksavat lapsetkin.

Kun nyt näyttää siltä, että Suomen ja oikeastaan koko maailman talous sakkaa, kärsivät kaikki. Tehdään kuitenkin kaikkemme, että ne nuorimmat meistä ihmisistä saavat turvaa, huolenpitoa, ravintoa ja rakkautta, että heistä kasvaisi tasapainoisia yhteiskuntamme rakentajia ja että heillä olisi hyvä elämä.